|
1917
1: Människan, av kvinna född, lever en liten tid och mättas av oro;
2: lik ett blomster växer hon upp och vissnar bort, hon flyr undan såsom skuggan och har intet bestånd.
3: Och till att vakta på en sådan upplåter du dina ögon, ja, du drager mig till doms inför dig.
4: Som om en ren skulle kunna framgå av en oren! Sådant kan ju aldrig ske.
5: Äro nu människans dagar oryggligt bestämda, hennes månaders antal fastställt av dig, har du utstakat en gräns som hon ej kan överskrida,
6: vänd då din blick ifrån henne och unna henne ro, låt henne njuta en dagakarls glädje av sin dag.
7: För ett träd finnes ju kvar något hopp; hugges det än ned, kan det åter skjuta skott, och telningar behöva ej fattas därpå.
8: Om än dess rot tynar hän i jorden och dess stubbe dör bort i mullen,
9: så kan det grönska upp genom vattnets ångor och skjuta grenar lik ett nyplantat träd.
10: Men om en man dör, så ligger han där slagen; om en människa har givit upp andan, var finnes hon då mer?
11: Såsom när vattnet har förrunnit ur en sjö, och såsom när en flod har sinat bort och uttorkat,
12: så ligger mannen där och står ej mer upp, han vaknar icke åter, så länge himmelen varar; aldrig väckes han upp ur sin sömn.
13: Ack, att du ville gömma mig i dödsriket, fördölja mig, till dess din vrede hade upphört, staka ut för mig en tidsgräns och sedan tänka på mig -
14: fastän ju ingen kan få liv, när han en gång är död! Då skulle jag hålla min stridstid ut, ända till dess att min avlösning komme.
15: Du skulle då ropa på mig, och jag skulle svara dig; efter dina händers verk skulle du längta;
16: ja, du skulle då räkna mina steg, du skulle ej akta på min synd.
17: I en förseglad pung låge då min överträdelse, och du överskylde min missgärning.
18: Men såsom själva berget faller och förvittrar, och såsom klippan flyttas ifrån sin plats,
19: såsom stenar nötas sönder genom vattnet, och såsom mullen sköljes bort av dess flöden, så gör du ock människans hopp om intet.
20: Du slår henne ned för alltid, och hon far hädan; du förvandlar hennes ansikte och driver henne bort.
21: Om hennes barn komma till ära, så känner hon det icke; om de sjunka ned till ringhet, så aktar hon dock ej på dem.
22: Hennes kropp känner blott sin egen plåga, hennes själ blott den sorg hon själv får förnimma.
|
KJV
1: Man that is born of a woman is of few days, and full of trouble.
2: He cometh forth like a flower, and is cut down: he fleeth also as a shadow, and continueth not.
3: And dost thou open thine eyes upon such an one, and bringest me into judgment with thee?
4: Who can bring a clean thing out of an unclean? not one.
5: Seeing his days are determined, the number of his months are with thee, thou hast appointed his bounds that he cannot pass;
6: Turn from him, that he may rest, till he shall accomplish, as an hireling, his day.
7: For there is hope of a tree, if it be cut down, that it will sprout again, and that the tender branch thereof will not cease.
8: Though the root thereof wax old in the earth, and the stock thereof die in the ground;
9: Yet through the scent of water it will bud, and bring forth boughs like a plant.
10: But man dieth, and wasteth away: yea, man giveth up the ghost, and where is he?
11: As the waters fail from the sea, and the flood decayeth and drieth up:
12: So man lieth down, and riseth not: till the heavens be no more, they shall not awake, nor be raised out of their sleep.
13: O that thou wouldest hide me in the grave, that thou wouldest keep me secret, until thy wrath be past, that thou wouldest appoint me a set time, and remember me!
14: If a man die, shall he live again? all the days of my appointed time will I wait, till my change come.
15: Thou shalt call, and I will answer thee: thou wilt have a desire to the work of thine hands.
16: For now thou numberest my steps: dost thou not watch over my sin?
17: My transgression is sealed up in a bag, and thou sewest up mine iniquity.
18: And surely the mountain falling cometh to nought, and the rock is removed out of his place.
19: The waters wear the stones: thou washest away the things which grow out of the dust of the earth; and thou destroyest the hope of man.
20: Thou prevailest for ever against him, and he passeth: thou changest his countenance, and sendest him away.
21: His sons come to honour, and he knoweth it not; and they are brought low, but he perceiveth it not of them.
22: But his flesh upon him shall have pain, and his soul within him shall mourn.
|
PR33.38
1: "Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta,
2: kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy.
3: Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi!
4: Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.
5: Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse.
6: Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja että hän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.
7: Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu.
8: Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan,
9: niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuin istukas.
10: Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten?
11: Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu;
12: niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.
13: Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua!
14: Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi.
15: Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa.
16: Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minun synnistäni;
17: rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.
18: Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltansa,
19: vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan; niin sinä hävität ihmisen toivon.
20: Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee; sinä muutat hänen muotonsa ja lähetät hänet menemään.
21: Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan - ei hän sitä tiedä, vaipuvatko vähäisiksi - ei hän heitä huomaa.
22: Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun, vain oman sielunsa murheen."
|
